Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto jaetaan jo yhdeksännen kerran Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalilla maaliskuussa 2016. Vuoden 2016 palkinnon saajan valitsee näyttelijä Heli Sutela. Tunnustuspalkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tekemästä ansiokkaasta sarjakuva-albumista.
Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto jaetaan perjantaina 18. maaliskuuta 2016 klo 11.00 Tampereen yliopistolla festivaalin tieteellisen sarjakuvaseminaarin Tampere Kuplii Goes Academicin yhteydessä. Palkintosumma on 5 000 euroa. Ehdokkaaksi asetettiin yhteensä 59 sarjakuva-albumia.
Tampere Kuplii ry:n asettama valintalautakunta, johon kuuluivat Harri Filppa, Emmiina Jokinen, Kalervo Pulkkinen ja Kaisa Saarikorpi, luki tarkkaan kaikki teokset ja totesi niiden tason jälleen kerran korkeaksi ja valinnan vaikeaksi. He valitsivat ilmoitettujen sarjakuva-albumien joukosta kymmenen ehdokasta palkinnonsaajaksi.
Aikaisempina vuosina Sarjakuva-Finlandia-palkinnon ovat saaneet Milla Paloniemen tekemä Kiroileva Siili (2008), Risto Isomäen, Petri Tolppasen ja Jussi Kaakisen teos Sarasvatin hiekkaa (2009) ja Petteri Tikkasen sarjakuva-albumi Eero (2010). Vuonna 2011 palkinnon jakoivat Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Heikki Paakkasen Amerikka. Vuonna 2012 palkittiin Ville Tietäväisen sarjakuva-albumi Näkymättömät kädet ja vuoden 2013 palkinnon sai Jaakko ja Lauri Ahosen Pikku Närhi. Vuoden 2014 tunnustuspalkinto annettiin Ville Rannan albumille Kyllä eikä ei ja viime vuonna palkinnon sai Tiitu Takalon teos Minä, Mikko ja Annikki.
Luovuudessaan suomalainen sarjakuva on maailman kirkkainta kärkeä. Vuonna 2015 julkaistiin noin 80 kotimaisin voimin toteutettua sarjakuva-albumia.
Sarjakuva-Finlandia 2016 kärkikymmenikkö
JP Ahonen: Villimpi Pohjola – Valomerkki (WSOY)
Jos sarjakuva heijastaa aikaansa, niin siinä missä Mämmilä kuvasi 1970–1980-lukujen agraari-Suomea ja Kramppeja ja nyrjähdyksiä 1990–2000-luvun urbaania nuorisoa, niin Villimpi Pohjola on 2010-luvun nuorten kaupunkilaisaikuisten kuvaus modernissa Suomessa. Eläytyen ja taidokkaasti piirretty ja herkästi väritetty sarjakuva on hauskaa ja osuvaa ihmissuhdesarjakuvaa.
Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja (LIKE)
Päiväkirjan muotoon puettu omaelämäkerrallinen albumi on inhorealistinen dokumentti jokaisen talonostajan pahimmasta painajaisesta. Ruutujaon kahleista vapautettu teos on kuvitettu pääosin ohuin tussipiirroksin, joihin tuovat herkullista vaihtelua mustavalkoiset kuvakollaasit sekä paksummalla tussilla karkeammin kuvitetut kauhun ja epätoivon hetket. Kielellinen ilottelu nousee huikeisiin mittoihin, ja itseironinen huumori loistaa rivien ja kuvien välistä läpi teoksen.
Aino Havukainen – Sami Toivonen: Himaset – kaikki kotona? (Otava)
Elämänmakuisista kommelluksista kumpuava kirja kuvaa kieli poskessa lapsiperheen arkea. Himasten perheen prinsessojen lisäksi vanhemmatkin pääsevät loistamaan persoonallisuuksillaan, ja kommenttia löytyy jaettavaksi myös tutuille ja naapureille. Hahmot ovat perinpohjaisen sympaattisia ja niiden elämään on helppo samaistua.
Ilpo Koskela: Lusia (LIKE)
Kansanparantaja Lusia Rusintyttären kuvitteellinen elämäntarina on kiehtova yhdistelmä fiktiota, todellisia historiallisia tapahtumia ja nykyaikaista sarjakuvakerrontaa. Tarina on uskottava ja koskettava ja piirrostyyli aiheeseen sopivan realistinen. Nelipolvisen trokeen rytmi ja vanhahtava sanajärjestys ovat kiehtovia yksityiskohtia, jotka tuovat 1600-luvun talonpoikaisarjen ja puheenparren likelle lukijaa.
Christoffer Leka – Kaisa Leka: Place of Death (Absolute Truth Press)
Kertovaa tekstiä tässä kuvakirjamaisessa sarjakuvassa on todella vähän. Tarina kulkee taidokkaasti puhekuplien varassa. Kauhuelementtejä sisältävä pyöräilytarina ympäröidään perusarjella ja sitä rikkovalla vilkkaiden sukulaispoikien vierailulla. Itseironista, salaviisasta, akuankoilla rokotettujen sukupolvien helposti ymmärrettävää sarjakuvaa.
Tommi Musturi: Toivon kirja (LIKE)
Tasarytmisten, vain vähän kerrassaan muuttuvien ruutujen tyylikäs sarjakuvateos. Kirjasta kasvaa kaunis kuvaus ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta perin suomalaiseen tapaan – hiljaa ja meteliä pitämättä. Vähäpuheinen sarjakuva käsittelee vaivihkaa aikaa, vanhenemista ja vanhuutta sekä pohdiskelee samalla sitä, mikä elämässä on tärkeää ja mitä meistä jälkeemme jää.
Timo Mäkelä: Minun elämäni – Singin’ in the rain (Arktinen Banaani)
Elämän pohdintaa ikääntyvän sukupolven näkökulmasta. Pinnan alla kuplii verraton elämänilo, ja albumin draamallinen kaari on taidokkaasti rakennettu. Mäkelän ilmava piirrosjälki ja värien käyttö istuvat vakavahkohenkisiin tuokiokuviin, joista on löydettävissä myös valon pilkahduksia ja kevään odotusta.
Kati Närhi: Seitsemäs vieras (WSOY)
Tyylikäs paketti perinteistä dekkaria ja mysteeriseikkailua nuoren naisen näkökulmasta nähtynä. Vetävä tarina ja pinnanalainen älykäs huumori kulkevat mustan ja sinisen sävyttämillä sivuilla, joissa punainen väri pistäytyy tunnelmaa tehostamassa.
Antti Ollikainen: Flu 2 – Jäätävä lentsu (Suuri Kurpitsa)
Flu 2 on mainio ja mielikuvituksekas seikkailu, joka ei tarvitse tekstiä tuekseen vaan luottaa kuvakerronnan voimaan kuljettaessaan tarinaa puhtaan visuaalisella voimallaan. Lenssuisen linnun tutkimusmatka pitkin jäisiä maita ja vieraita kulttuureja aarretta etsien on vauhdikasta seurattavaa alusta loppuun. Monokromaattinen värimaailma luo osaltaan kylmää tunnelmaa ja tukee tyylikkäästi tarinan miljöötä.
Aapo Rapi: Tahvana (LIKE)
Aapo Rapin sarjakuva vie 1970-luvun hippikulttuurin väri- ja muotomaailmaan, miksei vähän filosofiaankin. Tarina on eräänlainen roadmovie, jossa kuljetaan vuodenaikojen vaihtuessa oudon kumppanin kanssa aavikosta metsän halki merenrantaan. Silmää hivelevä kuvakerronta kulkee rytmikkäästi, välillä pelkän kuvan varassa, ruutujaon väljyyttä vaihdellen, tarvittaessa välillä tekstiäkin käyttäen.
Lisätiedot: www.sarjakuvafinlandia.fi